perjantai 20. marraskuuta 2020

-

Ahdistukseen otan pari xanaxii,
sen jälkeen olo heti parempi,
ahdistus katoo ja oot itsevarmempi,
ei tälläst elämää kuitenkaan kukaan haluu,
ei kukaan sun kaveri eikä varsinkaan vanhempi,
olot hellittää hetkeksi.

Mut sit ne pahempana palaa,
jos et pienenä saanu rakkaut niin subu sua varmana halaa,
joskus junnuna kipuilin ja halusin tälläst salaa,
ois pitäny uskoo mutsin sanaa
et tällä sä helposti elämäs tuut pilaan.

Silmät harallaan,
pois tolaltaan,
lattialla kontallaan,
kaiken joudut salaamaan,
ihmiset pitää sua pilkkanaan,
joudut henkes edestä pelkäämään,
et oo missään ajallaan,
lopuksi oot vaan omillaan,
mikään ei oo ennallaan ja
koko elämä viturallaan.

-Max

keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Retkahdukset

Oletan, että suurimmalla osalla päihdekuntoutujista tulee retkahduksia, en halua lannistaa itseäni tai muita, mutta tämä on vain karu fakta. No retkahdinko minä huhtikuisen katkoni jälkeen? Arvaattekin varmaan jo, että kyllä. Olin katkon jälkeen muistaakseni kaksi päivää selvinpäin ja siitä se alamäki sitten alkoikin. Olin tasan puoli vuotta sitten katkolla ja nyt olen uudestaan täällä, tosin eri paikkakunnalla, mutta samassa tilanteessa kuitenkin. Tähän puoleen vuoteen on mahtunut äärettömän paljon asioita, suurimmaksi osaksi huonoja, mutta onneksi jotain todella hyvääkin.

Miten mä sitten päädyin taas katkolle? Toukokuussa jo aloin hakeutumaan uudestaan päihdepalveluiden piiriin ja toivomuksenani oli päästä katkon kautta päihdekuntoutukseen, mutta minulle todettiin suoraan, että määrärahat ovat vähissä. Onhan tää ihan perseestä, että rahalla määritellään ihmisten terveyttä. Kyllä mulle tarjottiin pelkästään kahden viikon katkaisuhoitoa terveyskeskuksen vuodeosastolla, mutta kieltäydyin tästä. Jos mietit, että miksi, niin terveyskeskuksen vuodeosasto on aika kaukana päihdehoitoyksiköstä.

Olen Järvenpään sosiaalisairaalassa ja tämä on paikkana kyllä hyvä, mutta silti epävarmuus on erittäin läsnä, epävarmuus siitä miten selviän siviilissä ilman päihteitä. Mä kyllä vannon, että jos mä tosta subusta pääsen eroon niin en enää koskaan siihen koske, se on niin helvetin petollinen aine. Kyllähän sitä kaipaa sitä tunnetta, että pääsee vetämään tai, kun on niin huono olo ja reflat päällä, mutta ei se ole mikään oikea ratkaisu tähän oloon. Täällä ollessa myös kaipaan sitä tunnetta, kun iskee neulan suoneen, vaikka siviilissä ei sellaista juurikaan ole.

Mulla on kahden viikon katkaisuhoito jakso ja sen jälkeen neljän viikon kuntoutus jakso. Onhan tää yhtä helvetillistä taistelua päivästä toiseen ja koko loppu elämä tulee olemaan tätä. Välillä sitä vaan miettii, että minkä takia on ajanut itsensä tähän pisteeseen, mutta ei sellainen ajattelu auta ollenkaan. Tätä oloa ei auta yhtään se, että on äärettömän kova koti-ikävä ja ikävä tyttöystävää eikä se, että mun äiti ja mummi on tosi huolissaan musta.


Vitun paha olla ja reflat iskee sata nolla,
tieks miltä tuntuu, kun hajoo polla ja
joudut omien ajatuksies kaa olla?

Tuskin tiedät mitään elämästä tästä,
sun suurin vastoinkäyminen oli,
kun et saanu iPhonee,
et sä kuitenkaan tajuu,
lähe jo menee et tuu katuu.

Ollaan eri arvosii ja sä et arvosta mua,
en mäkää arvosta sua pidä vaan sun kultalusikast kii,
samaan aikaan mä turvaudun päihteisiin,
elän sun verorahoil ja se menee suoraan ranteisiin.

Ootsä joskus haaveillu olevas narkkari,
en mäkään,
mä haluun vaan rakentaa kodin ja rakastella makkaris.

Ei katko ketään yksinään paranna,
otan lääkkeitä ja itselleni armoa annan,
kun pääsen himaan niin itseäni ylpeänä kannan,
oon selviytyjä mut en niin kun telkkaris,
sus ja mus on se ero et mä sentään tiedän mis on klitoris.

-Max

tiistai 28. huhtikuuta 2020

Mikset sä ota?

"Mikset sä ota?", on aika yleinen lause suomalaisessa kulttuurissa, johon alkoholi kuuluu vahvasti juhlatilanteisiin, oli juhlan aihe sitten suru tai ilo. Yleensä, kun juhlissa kieltäytyy juomasta alkoholia joutuu selittelemään omaa raittiuttaan toisille, miksi? Asia pitäisi olla niin, kuin joku joskus on sanonutkin, että "minä selittelen omaa raittiuttani sen jälkeen, kun muut ovat selitelleet omaa juomistaan".

Suomalaiseen juomiskulttuuriin kuuluu yleensä sanat humaltuminen ja kaksinkäsin, ei tunneta sellaista kohtuujuomista ja sitä vähemmän ymmäretään raittiutta. Naisilla yleistetään raskaudesta johtuvaa raittiutta ja miehillä sitä ei ymmäretä juuri ollenkaan. Miksi asia on näin? Tulisi miettiä hieman pidemmälle sitä, että joillain on sairauksia, jotka estävät juomista. Yksi näistä sairauksista on riippuvuus, mutta on paljon muitakin sairauksia sekä lääkityksiä, joiden myötä juominen ei onnistu. Jotkut ovat raittiita vain omasta tahdostaan ja omista arvoistaan riippuen, jotkut taas ovat autolla liikenteessä, tuntuu että myöskään näitä vaihtoehtoja ei ajatella.

Olen ottanut täällä katkolla ollessani asenteen, että tulevaisuudessa varmasti joudun tilanteisiin, joissa raittiuteni joutuu kritiikin kohteeksi. Siihen täytyy suhtautua vitsillä, sillä muuten en pystyisi pitämään periaatteistani kiinni. Jos minulta tullaan vaatimaan selityksiä ja kysymään tuota paljon kysyttyä kysymystä "miksi et ota?", niin aion vastata vain "miksi sinä otat?". Monet varmasti hämmentyvät tästä vastavuoroisesta kysymyksestä, mutta silloin koen, että olen onnistunut tavoitteessani. Miksi minun pitäisi käyttää päihteitä, ajatellaan niin päin, että minun ei enää tarvitse käyttää niitä ollakseni onnellinen tai tunteakseni jotain ja se tuntuu hienolta ajatukselta. Koen myös, että jos et ymmärrä ja arvosta raittiuttani tai päätöstäni jättämättä käyttämättä jotain päihdettä, et silloin tunne minua tarpeeksi hyvin. Sinulla tai kenelläkään muulla ei myöskään ole oikeutta tuomita toisen vaintoja olla päihteetön tai vaihtoehtoisesti toisten päihteiden käyttöä. Asioista voi keskustella asiallisesti ja jos koet, että asia sinulle kuuluu niin silloin siihen täytyy osata suhteutua oikealla tavalla.

torstai 23. huhtikuuta 2020

Videopuhelut eivät poista, mutta helpottavat ikävää

Yllä mainittu lause esiintyi uutisissa tänään ja ajattelin kirjoittaa siitä, sillä tämähän on erittäin ajankohtainen aihe monellakin tapaa. Olen aiemmin ajatellut, että tämä korona-tilanne ei ole vaikuttanut elämääni mullistavasti, mutta olen ollut väärässä. Eikä minun edes pitänyt puhua tästä ylipuhutusta aiheesta, joka tulee jokaisella varmasti jo korvista ulos. Mutta nyt täällä katkolla ollessani olen huomannut, kuinka tämä pandemia vaikuttaa juuri nyt elämääni. Tässä katkaisuhoitoyksikössä, jossa olen on normaalisti vierailuajat, vertaistukiryhmien infotilaisuuksia sekä erilaista päivätoimintaa, kuten ruoan tekoa tai pelaamista. Korona-tilanteen vuoksi vierailut on kielletty, päivätoiminnat on peruttu eikä vertaistukiryhmien infotilaisuuksia ei pidetä. Miten tämä kaikki sitten vaikuttaa minun elämääni?

Katkon jälkeen yksi tärkeimpiä asioita on hankkia vertaistukea, oli se sitten erilaisten ryhmien kuten AA-ryhmien tai NA-ryhmien kautta tai tuki voi löytyä lähempää esimerkiksi kaveripiiristä tai tuttavista. Tällä hetkellä sanoisin, että kaikki AA- ja NA- ryhmät ovat peruttu ja ne ovat siirtynyt videopuhelu muotoon. On hyvä, että apua on kaikesta huolimatta saatavilla, mutta kuinka toimivaksi tämä järjestely voidaan todeta? Niinpä, en minäkään osaa sanoa. Suurin osa ihmisistä ovat olleet sitä mieltä, että tämä internetin kautta tapahtuva vertaistukitoiminta ei ole tarpeeksi. Ihmiset kaipaavat toistensa näkemistä ihan kasvotusten sekä kotoaan poistumista, ryhmissä käynti on tapa, josta ei haluta luopua. Itse osallistuin ensimmäistä kertaa NA-ryhmään verkossa ja se oli hyvä kokemus, mutta tiedän, että tulevaisuudessa, jos osallistuisin niin täytyisi se tapahtua muualla, kuin netissä.

Katkaisuhoito on tarkoitettu vieroitusoireiden hoitamiseen ja täällähän on osana tarkoitusta olla tylsää, jotta joudut olemaan yksin ja kohtaamaan omat ajatuksesi sekä saat rentoutua. Tämä voi olla monelle se ainoa paikka, jossa kohdataan edelle mainitut asiat. Minä olen yksi niistä, sillä en ole koskaan yksin edes yhtä kokonaista päivää, miten silloin ehtisin kohdata edes omia ajatuksiani tai milloin ehtisi tulla hetki pysähtyä?
Mutta toisaalta liiallinen tylsyys voi koitua ongelmaksi, kun kaikki ryhmätoiminta on kielletty ja vierailuajat peruttu. Itseäni ainakin vituttaa suoraan sanottuna, kun vierailuajat on peruttu, sillä kaksi viikkoa ilman ystävien, perheen ja tyttöystävän näkemistä tuntuu hirveältä. Normaalisti myös läheiset saisivat tuoda katkolle lisää henkilökohtaisia tavaroita ja nyt, kun sekin on kielletty niin en tiedä miten pärjään ilman nuuskaa, joudunko tämän takia ostamaan röökiä? Hyi saatana.

Äidin kanssa olen soitellut ja muiden ystävien kanssa keskustellut Snapchatissa. Somen ja videopuheluiden välityksellä tapahtuva yhteydenpito helpottavat ikävää hieman, mutta ne eivät poista sitä eikä se ole todellakaan sama asia kuin saisi nähdä kasvotusten ja halata toista. Onneksi tämä on vain väliaikaista ja pieni jakso elämässäni, mutta sitäkin tärkeämpi.

keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

Pelko ja häpeä

Pelko ja häpeä ovat kaksi erilaista tunnetta, mutta mikä niitä sitten yhdistää? Molemmat tunteet estävät meitä tekemästä asioita ja sanomasta sanoja ja sitemmin rajoittavat elämäämme. Yleensä nämä tunteet kulkevat käsi kädessä toistensa kanssa, mutta ne voivat esiintyä yksinkin. Jos emme pelkäisi tai häpeäisi mitään, voisi maailman meno olla aivan toisenlaista. Sitä en osaa sanoa olisiko se sitten parempaan vai huonompaan päin.

Tänään on ollut pinnalla molemmat tunteet ja omalla kohdallani olen huomannut, että asiat, jotka pelottavat aiheuttavat myös häpeän tunnetta. Häpeä siitä, että pelkää jotain ja pelko siitä, että häpeää jotain. Olen miettinyt myös ratkaisuja ja keinoja tunteiden käsittelyyn, se ei ole ollut helppoa. Ennen jokaisen epämiellyttävän tunteen pystyi työntämään pois päihteiden avulla ja pystyi rakentamaan kovan suojakuoren ja tyhjentämään mielen. Nyt ne tunteet, jotka on työntänyt pidemmän aikaa pois ovat tulleet paljon voimakkaampina takaisin.

Olen ajatellut, että erilaisia tunteita voisi käsitellä liikunnan ja musiikin avulla sekä tietysti alan ammattilaisten kanssa. En ainakaan itse pysty hallitsemaan kaikkea sitä tunteiden kaaosta, mikä on saapunut sen myötä, että olen ollut selvinpäin ja silloin on pyydettävä apua. Sekä tärkeänä osana tunteiden käsittelyä on puhuminen. Pyrin siihen, että tuntui asia sitten kuinka vaikealta tahansa tai tuntui se sitten miten pieneltä asialta, niin aina on joku ihminen jonka kanssa siitä voisi puhua. Itse olen onnellisessa asemassa, että minulla on ystäviä ja perhe, jotka kuuntelevat hyvissä ja huonoissa hetkissä. Tilanteen mukaan valitsen ihmisen/ihmiset, joille kerron ajatuksiani, sillä eihän kaikkien tarvitse tietää kaikkea ja se on itsensä suojelemista. Minulla on myös kontakteja A-klinikalla, erilaisissa vertaistukiryhmissä, psykiatrisella sairaanhoitajalla ja aikomuksissani on aloittaa uudelleen psykoterapia. Erityises DKT-terapia kiinnostaisi minua.

Itselläni pelko estää minua tekemästä asioita ja se johtuu aiemmista kokemuksistani ja toisten ihmisten arvoista. Esimerkiksi päihderiippuvaisena häpeä estää kertomasta ongelmastaan muille, sillä ei halua tuottaa pettymystä ja ei halua leimautua omien läheistensä silmissä. Minulla on muutamia asioita, joita pelkään, mutta en anna pelon ottaa usein valtaa itselleen. Minulla on myös asioita, joita häpeän ja koen, että häpeä rajoittaa elämääni enemmän kuin pelko. Pelot voitetaan kohtaamalla ja häpeä voitetaan harjoittelemalla.

tiistai 21. huhtikuuta 2020

Yksille vai katkolle?

Perjantai 17.04.2020 on merkityksellinen päivä, sillä silloin tein ensimmäisen suuren harppauksen kohti parempaa, normaalia elämää. Ennen tätä suurempaa harppausta on tarvittu pienempiä askelia, joista ihan ensimmäinen oli ongelman myöntäminen ja siitä keskusteleminen. Se kuulostaa kliseeltä ja sitähän se onkin, mutta se on oikeasti tärkeimpiä prosessin osia, sillä ilman ongelman myöntämistä et voi tehdä sen eteen mitään.
Itselläni meni aikaa ongelman myöntämiseen melko vähän, koska olen aina tiennyt, että olen addiktoituva ihminen. Minulla on aina ollut jokin asia, johon olen addiktoitunut oli se sitten harrastus, työ tai päihteet. Monesta asiasta on meinannut tulla ongelma minulle, siihen vaikuttavat sukurasitteet molempien vanhempieni puolelta sekä kokeilunhaluisuus.

Ensimmäisenä päihdeongelmastani kerroin psykiatriselle sairaanhoitajalle, joka minua on hoitanut. Tämän jälkeen tavallaan jouduin kertomaan ongelmastani myös lääkärille. Siinä on yleensä aina sellanen suoraan sanottuna vittumainen asia, kun kerrot päihdeongelmasta lääkärille. Lääkärien keskuudessa sun ihmisarvo poljetaan maantasalle ja sen jälkeen sylkäistään vielä perään, sillä päihteiden käyttäjät ovat B-luokan kansalaisia ja kaikki heistä ovat sellaisia, jotka eivät edes halua parantua. Vaikka tämä on aivan väärä käsitys, sillä sairaus on useinkin piilossa ja jotkut pystyvät käyttämään päihteitä ilman, että siitä tulee ongelmaa. Päihdeongelmia voi esiintyä missä ammattiryhmässä tahansa, se ei ole mikään työttömien tai syrjäytyneiden sairaus eikä sitä myöskään näe naamasta, kenellä on päihdeongelma ja kenellä ei.

Toisena askeleena kerroin päihdeongelmasta sosiaalityöntekijälleni. Sosiaalityöstä pyysin apua noin puoli vuotta sitten, sillä taloudellinen tilanteeni oli huono ja sitähän se on edelleen. Sossu auttoi minua hyväksymään ongelman ja hakemaan apua A-klinikalta. Hetken jouduin miettimään ja sulattelemaan ajatusta A-klinikasta, mutta kuitenkin aika nopeasti otin yhteyttä sinne ja sain tapaamisen sovittua. Pian tapaamisen jälkeen tämä korona-tilanne räjähti käsiin ja sovitut tapaamiset sosiaalityöntekijän ja päihdetyöntekijän kanssa peruttiin. Unohdin asian noin kuukaudeksi ja päihteiden käyttöni vain lisääntyi sinä aikana. Tajusin, että en enää pystynyt lopettamaan silloin kun halusin, joten soitin A-klinikalle ja pyysin suoraan ohjeita siihen, miten pääsisin katkaisuhoitoon. Tätä ennen olin puhunut kavereideni kanssa asiasta, mutta vaikeintahan oli kertoa omalle äidille. Tein päätöken, että en halua kertoa muille sukulaisilleni katkolle menosta, sillä he eivät tiedä koko ongelmastani yhtään mitään. Äitinikin tietää vain kannabiksesta ja alkoholista.

15.04.2020 minulle soitettiin katkaisuhoitoyksiköstä, jos tulisin jo huomenna katkolle, vastasin myöntävästi. Mutta tiesin jo heti, että kutsu tuli vähän liian nopeasti, en ehtinyt yhtään henkisesti valmistautumaan tai näin sen itselleni selitin. Todelisuudessa kysymys oli siitä, että minulla oli kotona huumeita, jotka halusin käyttää loppuun ennen katkolle menoa. Typerä ideahan se näin jälkikäteen ajateltuna oli, mutta toisaalta ihan looginen ja yleinen ajattelutapa. Soitin 16.04. torstaina, aamulla katkaisuhoitoyksikköön ja pyysin, että voisin tulla vasta perjantaina sinne. Sain onneksi poikkeuksena toisen mahdollisuuden, sillä yleensä katsotaan, ettei ole hoitoon sitoutunut, ellei saavu sovittuun aikaan katkaisuhoitoon.

Tästä päästään siis päivään 17.04., jolloin lähdin katkolle ja aloitin elämässäni uuden aikakauden. Nyt olen ollut katkolla viisi päivää ja vielä olisi edessä 10 päivää. Helppoahan tämä kaikki ei ole ollut ja päätös katkaisuhoidosta on vaatinut sekä henkistä, että fyysistä ponnistelua. Mutta kaikesta huolimatta täällä ollaan ja olen ollut viisi päivää selvinpäin, ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen. Hyvä minä!

maanantai 20. huhtikuuta 2020

Hyvästi selvä päivä?

Moni varmasti tietää Petri Nygårdin biisin Selvä päivä, jossa toistuu hokema "hyvästi selvä päivä". Juuri tuosta edellä mainitusta lauseesta elämäni on koostunut liian pitkään. Aion tässä blogissa kertoa hieman taustojani sekä omia kokemuksiani päihderiippuvaisena. Blogissa tullaan luultavasti kuulemaan myös erilaisia tuntemuksia ja tekstejä myös päihderiippuvaisen läheisten näkökulmasta. Tekstit tulevat myös olemaan osittain rankkoja, koska en aio enää piilotella riippuvuuttani, sillä ongelman esiin tuominen ja sen itselleen myöntäminen on ensimmäinen ja yksi tärkeimmistä asioista. Puhun omista kokemuksistani enkä halua ihannoida päihteiden käyttöä, mutta kirjoituksissani puhun avoimesti myös niistä "hyvistä tunteista" liittyen päihteisiin.

Mietin kauan mistä aloittaisin kirjoittamaan, mutta tajusin, että täytyy aloittaa alusta, jotta kaikki saavat kiinni tarinastani ja mahdollisimman realistisen kuvan tilanteestani. Lapsuuden traumat, isän menetys sekä muut menetykset, mielenterveysongelmat ja rikokset ovat tuoneet elämääni paljon pahaa, turrutin tunteitani päihteiden avulla ja sairastuin päihderiippuvuuteen.

Yritän pitää tekstit mahdollisimman lyhyinä, mutta kokonaisuuden kasassa pitämiseksi voi teksteistä tulla pitkiäkin, sillä en halua jättää oleellisia asioita niistä pois.

Palataan asiaan, tervetuloa selvä päivä.