Retkahdukset

Oletan, että suurimmalla osalla päihdekuntoutujista tulee retkahduksia, en halua lannistaa itseäni tai muita, mutta tämä on vain karu fakta. No retkahdinko minä huhtikuisen katkoni jälkeen? Arvaattekin varmaan jo, että kyllä. Olin katkon jälkeen muistaakseni kaksi päivää selvinpäin ja siitä se alamäki sitten alkoikin. Olin tasan puoli vuotta sitten katkolla ja nyt olen uudestaan täällä, tosin eri paikkakunnalla, mutta samassa tilanteessa kuitenkin. Tähän puoleen vuoteen on mahtunut äärettömän paljon asioita, suurimmaksi osaksi huonoja, mutta onneksi jotain todella hyvääkin.

Miten mä sitten päädyin taas katkolle? Toukokuussa jo aloin hakeutumaan uudestaan päihdepalveluiden piiriin ja toivomuksenani oli päästä katkon kautta päihdekuntoutukseen, mutta minulle todettiin suoraan, että määrärahat ovat vähissä. Onhan tää ihan perseestä, että rahalla määritellään ihmisten terveyttä. Kyllä mulle tarjottiin pelkästään kahden viikon katkaisuhoitoa terveyskeskuksen vuodeosastolla, mutta kieltäydyin tästä. Jos mietit, että miksi, niin terveyskeskuksen vuodeosasto on aika kaukana päihdehoitoyksiköstä.

Olen Järvenpään sosiaalisairaalassa ja tämä on paikkana kyllä hyvä, mutta silti epävarmuus on erittäin läsnä, epävarmuus siitä miten selviän siviilissä ilman päihteitä. Mä kyllä vannon, että jos mä tosta subusta pääsen eroon niin en enää koskaan siihen koske, se on niin helvetin petollinen aine. Kyllähän sitä kaipaa sitä tunnetta, että pääsee vetämään tai, kun on niin huono olo ja reflat päällä, mutta ei se ole mikään oikea ratkaisu tähän oloon. Täällä ollessa myös kaipaan sitä tunnetta, kun iskee neulan suoneen, vaikka siviilissä ei sellaista juurikaan ole.

Mulla on kahden viikon katkaisuhoito jakso ja sen jälkeen neljän viikon kuntoutus jakso. Onhan tää yhtä helvetillistä taistelua päivästä toiseen ja koko loppu elämä tulee olemaan tätä. Välillä sitä vaan miettii, että minkä takia on ajanut itsensä tähän pisteeseen, mutta ei sellainen ajattelu auta ollenkaan. Tätä oloa ei auta yhtään se, että on äärettömän kova koti-ikävä ja ikävä tyttöystävää eikä se, että mun äiti ja mummi on tosi huolissaan musta.

Vitun paha olla ja reflat iskee sata nolla,

tieks miltä tuntuu, kun hajoo polla ja

joudut omien ajatuksies kaa olla?

Tuskin tiedät mitään elämästä tästä,

sun suurin vastoinkäyminen oli,

kun et saanu iPhonee,

et sä kuitenkaan tajuu,

lähe jo menee et tuu katuu.

Ollaan eri arvosii ja sä et arvosta mua,

en mäkää arvosta sua pidä vaan sun kultalusikast kii,

samaan aikaan mä turvaudun päihteisiin,

elän sun verorahoil ja se menee suoraan ranteisiin.

Ootsä joskus haaveillu olevas narkkari,

en mäkään,

mä haluun vaan rakentaa kodin ja rakastella makkaris.

Ei katko ketään yksinään paranna,

otan lääkkeitä ja itselleni armoa annan,

kun pääsen himaan niin itseäni ylpeänä kannan,

oon selviytyjä mut en niin kun telkkaris,

sus ja mus on se ero et mä sentään tiedän mis on klitoris.

-Max