Perjantai 17.04.2020 on merkityksellinen päivä, sillä silloin tein ensimmäisen suuren harppauksen kohti parempaa, normaalia elämää. Ennen tätä suurempaa harppausta on tarvittu pienempiä askelia, joista ihan ensimmäinen oli ongelman myöntäminen ja siitä keskusteleminen. Se kuulostaa kliseeltä ja sitähän se onkin, mutta se on oikeasti tärkeimpiä prosessin osia, sillä ilman ongelman myöntämistä et voi tehdä sen eteen mitään.
Itselläni meni aikaa ongelman myöntämiseen melko vähän, koska olen aina tiennyt, että olen addiktoituva ihminen. Minulla on aina ollut jokin asia, johon olen addiktoitunut oli se sitten harrastus, työ tai päihteet. Monesta asiasta on meinannut tulla ongelma minulle, siihen vaikuttavat sukurasitteet molempien vanhempieni puolelta sekä kokeilunhaluisuus.
Ensimmäisenä päihdeongelmastani kerroin psykiatriselle sairaanhoitajalle, joka minua on hoitanut. Tämän jälkeen tavallaan jouduin kertomaan ongelmastani myös lääkärille. Siinä on yleensä aina sellanen suoraan sanottuna vittumainen asia, kun kerrot päihdeongelmasta lääkärille. Lääkärien keskuudessa sun ihmisarvo poljetaan maantasalle ja sen jälkeen sylkäistään vielä perään, sillä päihteiden käyttäjät ovat B-luokan kansalaisia ja kaikki heistä ovat sellaisia, jotka eivät edes halua parantua. Vaikka tämä on aivan väärä käsitys, sillä sairaus on useinkin piilossa ja jotkut pystyvät käyttämään päihteitä ilman, että siitä tulee ongelmaa. Päihdeongelmia voi esiintyä missä ammattiryhmässä tahansa, se ei ole mikään työttömien tai syrjäytyneiden sairaus eikä sitä myöskään näe naamasta, kenellä on päihdeongelma ja kenellä ei.
Toisena askeleena kerroin päihdeongelmasta sosiaalityöntekijälleni. Sosiaalityöstä pyysin apua noin puoli vuotta sitten, sillä taloudellinen tilanteeni oli huono ja sitähän se on edelleen. Sossu auttoi minua hyväksymään ongelman ja hakemaan apua A-klinikalta. Hetken jouduin miettimään ja sulattelemaan ajatusta A-klinikasta, mutta kuitenkin aika nopeasti otin yhteyttä sinne ja sain tapaamisen sovittua. Pian tapaamisen jälkeen tämä korona-tilanne räjähti käsiin ja sovitut tapaamiset sosiaalityöntekijän ja päihdetyöntekijän kanssa peruttiin. Unohdin asian noin kuukaudeksi ja päihteiden käyttöni vain lisääntyi sinä aikana. Tajusin, että en enää pystynyt lopettamaan silloin kun halusin, joten soitin A-klinikalle ja pyysin suoraan ohjeita siihen, miten pääsisin katkaisuhoitoon. Tätä ennen olin puhunut kavereideni kanssa asiasta, mutta vaikeintahan oli kertoa omalle äidille. Tein päätöken, että en halua kertoa muille sukulaisilleni katkolle menosta, sillä he eivät tiedä koko ongelmastani yhtään mitään. Äitinikin tietää vain kannabiksesta ja alkoholista.
15.04.2020 minulle soitettiin katkaisuhoitoyksiköstä, jos tulisin jo huomenna katkolle, vastasin myöntävästi. Mutta tiesin jo heti, että kutsu tuli vähän liian nopeasti, en ehtinyt yhtään henkisesti valmistautumaan tai näin sen itselleni selitin. Todelisuudessa kysymys oli siitä, että minulla oli kotona huumeita, jotka halusin käyttää loppuun ennen katkolle menoa. Typerä ideahan se näin jälkikäteen ajateltuna oli, mutta toisaalta ihan looginen ja yleinen ajattelutapa. Soitin 16.04. torstaina, aamulla katkaisuhoitoyksikköön ja pyysin, että voisin tulla vasta perjantaina sinne. Sain onneksi poikkeuksena toisen mahdollisuuden, sillä yleensä katsotaan, ettei ole hoitoon sitoutunut, ellei saavu sovittuun aikaan katkaisuhoitoon.
Tästä päästään siis päivään 17.04., jolloin lähdin katkolle ja aloitin elämässäni uuden aikakauden. Nyt olen ollut katkolla viisi päivää ja vielä olisi edessä 10 päivää. Helppoahan tämä kaikki ei ole ollut ja päätös katkaisuhoidosta on vaatinut sekä henkistä, että fyysistä ponnistelua. Mutta kaikesta huolimatta täällä ollaan ja olen ollut viisi päivää selvinpäin, ensimmäistä kertaa neljään kuukauteen. Hyvä minä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti